TÄMÄ VUOSI ON AIVAN UUSI SEIKKAILU

 

Vain hetki ennen kuin vuosi vaihtui, minä istuin olohuoneen sohvalla ja katselin, kuinka järven toisella puolella ilotulitukset valaisivat aina hetkittäin pimeyteen verhoutunutta maisemaa. Vuosi 2024 oli muuttanut elämääni enemmän kuin mikään vuosi aiemmin, olin saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja pitää ensimmäistä kertaa sylissäni omaa pientä aarrettamme, minusta oli tullut äiti. Erityinen, niin äärettömän erityinen vuosi, ajattelin katsellessamme maailman rakkaimman kanssa yhdessä, kuinka vuosi vaihtui seuraavaan ja ikkunalasin takana ilotulitukset maalasivat taivaalle värikkäitä kuvioita. Ilotulitusten äänet kantautuivat vaimeina kotiimme vielä, kun suljin hetkeä myöhemmin silmäni ja nukahdin pienen aarteemme viereen miettien, kuinka minä en tiennyt tulevasta vuodesta tavallaan mitään ja kuinka se tuntui siinä hetkessä jotenkin kummallisen rauhoittavalta.

 

Tammikuu kulki ohitse kuin virtaava joki ja kun minä tammikuun viimeisenä tiistaina kävelin aamulla pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa tutuimpia katuja unohduin miettimään itsekseni, kuinka tuntui kuin vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Sen vuoden ensimmäisen aamun jälkeen olin jo kuitenkin ehtinyt kävellä lumisateessa nauttien talven taianomaisuudesta ja ihmetellä hetkittäin, kuinka auringonsäteiden loisteessa oli tuntunut aivan kuin tuulessa olisi ollut häivähdys keväästä, pieni aarteemme oli oppinut ryömimään ja vauhtia oli riittänyt aamusta iltaan, mutta silti tuntui kuin ihan vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Se, jolloin istuimme keittiössä yhdessä syömässä kaurapuuroa ja ihmettelemässä kirkkaita valonsäteitä, jotka maalasivat varjoja valkoisille seinille, niin, tammikuu oli kulkenut ohitse kuin virtaava joki tai ainakin siltä se tuntui.

 

 

Vuosi 2025 on aivan uusi seikkailu, ajattelin sinä tammikuun viimeisenä aamuna meidän palatessamme kotiin. Pieni aarteemme oli nukahtanut kotimatkalla ja tuhisi edelleen tyytyväisenä vaunuissaan, minä keitin itselleni teetä ja istuin hetkeksi keittiön pöydän ääreen, katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana. Aivan uusi seikkailu, minä hymyilin itsekseni ja kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa kovin tyytyväistä tuhinaa, onnekseni saan kokea sen seikkailun juuri hänen kanssaan, hänen ja koko pienen perheemme, ihan valtavan suuri onni.

 

NELJÄ TAIANOMAISTA ILTAA VÄRIVALOJEN LOISTEESSA

Vaikka vuosi vaihtuikin kuukausi sitten, minä tahdon vielä ihan pieneksi hetkeksi palata viime vuoteen, neljään taianomaiseen iltaan värivalojen loisteessa. Tahdon palata, koska tämän vauvavuoden aikana olen ymmärtänyt, että ne hetket värivalojen loisteessa ovat minulle aivan äärettömän tärkeitä. Olen valtavan kiitollinen, että saan olla pienen aarteemme äiti ja en vaihtaisi hänen kanssaan viettämiäni hetkiä mihinkään, mutta minusta tuntuu, että olen ollut parempi äiti saadessani aina hetkittäin edes vähän aikaa itselleni, aikaa värivalojen loisteessa.

 

 APULANTA & SINFONIA LAHTI @ NOKIA AREENA 25 10 2024      

 

Lokakuun viimeisenä perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa meidän pienen aarteemme syntymän jälkeen yksin pidemmän matkan ja maisemien vaihtuessa tuulilasin takana hymyilin hetkittäin itsekseni, kuinka äärettömästi minä rakastin sitä uskomatonta vapauden tunnetta, joka tuntui rintalastani alla auton kulkiessa eteenpäin kohti määränpäätä. Sinä iltapäivänä minulla oli määränpäänä Tampere ja saapuessani perille istuin vielä hetken ratin takana, hengitin syvään ja kun myöhemmin samana iltana seisoin yleisömeren keskellä loppuunmyydyllä Nokia Areenalla Sinfonia Lahden aloittaessa illan tunsin, kuinka kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Minä olin odottanut sitä iltaa kokonaisen vuoden, odottanut pääseväni todistamaan jotain sellaista, mikä tuntuisi varmasti selkärankani jokaisessa nikamassa, mutta en olisi osannut kuvitellakaan, että se olisi ollut niin uskomatonta.

Se ilta värivalojen loisteessa oli spektaakkeli, jotain sellaista, mikä tuntui minun jokaisessa hengenvedossani, sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiänsä ja kyyneleet virtaamaan kerta toisensa jälkeen poskipäilleni, se oli yksinkertaisesti uskomattominta, mitä olen saanut vuosiin värivalojen loisteessa todistaa. Rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhdistämisessä ei oikeastaan ole mitään uutta, mutta Apulannan noustessa sinä lokakuisena iltana sinfoniaorkesterin kanssa värivalojen loisteeseen ja ensimmäisen biisin 007 kaikuessa loppuunmyydyllä areenalla tuntui kuin en olisi koskaan kuullut mitään yhtä uskomatonta. Musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olin saanut todistaa yhtyettä värivalojen loisteessa ja hymyilin itsekseni biisien, kuten Pala siitä ja Routa tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, olin kuullut ne lukemattomia kertoja, mutta en koskaan niin kuin sinä iltana. Yhdet spektaakkelin hienoimmista hetkistä koettiin ensimmäisen setin puolivälin jälkeen, kun 008 kaikui loppuunmyydyllä areenalla A capellana kauniimpana kuin olisin ikinä osannut kuvitella ja kun Odotus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin ihoani, niissä hetkissä tuntui kuin koko suuri maailma olisi pysähtynyt aloilleen, oli olemassa vain juuri se hetki värivaloissa ja sielua armottomasti ravisuttava musiikki.

 

 

Uskomattoman spektaakkelin toinen setti alkoi mystisesti ja hulvattomasti, kun värivalojen loisteeseen saapui sinfoniaorkesterin lisäksi kaapuun verhoutunut Marzi Nyman, joka alkoi lausua puoliajan ensimmäistä biisiä. Minä tahdon ulos, tahdon ulos kattilasta, minä tahdon pelastaa vielä sinutkin kiehumasta, Nyman lausui ja minä naurahtaen mietin itsekseni, kuinka se ilta oli kuljettanut mukanaan tunteiden ääripäissä. Sinä iltana musiikki ja tunteet olivat olleet niin suuria, että kaikki se oli tuntunut hetkittäin vähän epätodelliselta ja siltä se tuntui myös, kun Koneeseen kadonnut kasvoi valtameren kokoiseksi, vyöryi yleisömeren ylitse aivan kuin hyökyaalto. Tuntui turvalliselta keinua musiikin mukana sen hyökyaallon harjalla, antaa sen viedä minut mukanaan ja olla hetki olemassa vain sitä hetkeä varten, tuntea musiikki jokaisessa hengenvedossani ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiin. Ehkä juuri niistä Himalajan kokoisista tunteista ja vielä niitäkin suuremmasta musiikista oli kysymys sen illan taianomaisuudessa, siitä, kuinka ne saivat tuntemaan kuin hetken aikaa kaikki olisi siinä, hymyilin vielä encorenkin aikana, kun Valot pimeyksien reunoilla sai valot syttymään yleisömeressä ja kun Anna mulle piiskaa päätti spektaakkelin, aivan kuten sillä oli tapana päättää jokainen yhtyeen keikka.

 

Onneksi olin kaikesta loputtomasta väsymyksestäni huolimatta lähtenyt sinä päivänä Tampereelle, minä mietin ajaessani puolenyön aikaan kohti Jyväskylää ja pysähtyessäni ensimmäistä kertaa matkan aikana seisoin hetken tyhjällä parkkipaikalla pimeyden keskellä, kuuntelin hiljaisuutta ja hengitin syvään, onneksi minä olin lähtenyt. Koskaan ei tule toista sellaista iltaa, minä mietin jatkaessani matkaani ja hymyilin itsekseni radion soittaessa vuosien takaista Apulantaa kuin se olisi lukenut ajatukseni, kuin se olisi tiennyt, että vain hetki sitten tapahtui jotain sellaista, mitä en tule koskaan elämässäni unohtamaan. Olen nähnyt Apulannan lukuisia kertoja niin klubeilla, konserttisaleissa, festarilavoilla, jäähalleissa kuin myös Olympiastadionilla, mutta se, mitä olin saanut todistaa sinä lokakuisena iltana, oli aivan epäilemättä yhtyeen paras keikka. Se oli Spektaakkeli, isolla ässällä.

 

 

    PMMP @ NOKIA AREENA 08 11 2024

Yksitoista vuotta sitten yhtenä lokakuisena iltana kyyneleet virtasivat pitkin poskipäitäni aivan ensimmäisistä soinnuista viimeisiin asti, kun PMMP soitti viimeisen keikkansa Helsingin jäähallissa, sinä iltana jotain suurta päättyi ja kävellessäni keikan jälkeen yön pimeydessä rautatieasemalle minussa kaikui pohjattomalta tuntunut tyhjyys. Melko tarkalleen yksitoista vuotta myöhemmin ajoin Tampereelle katsomaan yhtyeen nousevan jälleen värivalojen loisteeseen, autossa soi yhtyeen ensimmäinen albumi ja en voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi kuulla niitä rakkaita biisejä värivalojen loisteessa kaikkien näiden vuosien jälkeen, miltä tuntuisi istua yleisössä yhtyeen noustessa lavalle. Se tuntui epätodelliselta ajatukselta vielä kävellessäni Tammerkosken vartta pitkin hengittämässä syvään, nauttimassa hetken sen aivan valtavan rakkaan kaupungin maisemista ja suunnatessani lopulta kohti areenaa, jonka ovilla ihmiset jonottivat päästäkseen näkemään yhtyeen värivaloissa vielä kerran.

Kun yhtye lopulta nousi värivalojen loisteeseen sinä marraskuisena iltana minusta tuntui epätodelliselta, tuntui epätodelliselta, koska olin ehtinyt niin kauan ajatella, ettei se hetki koskaan koittaisi, olin ehtinyt ajatella, että se olisi vain jotain sellaista, mistä voisin haaveilla. Sinä iltana ei tarvinnut enää haaveilla ja samalla, kun tuntui epätodelliselta, tuntui myös aivan äärettömän hyvältä istua siinä ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat kitenä silmäkulmiini siitä loputtomasta onnesta. Kun illan ensimmäinen biisi Kuvia vaihtui seuraaviin ja rakkaat biisit, kuten Merimiehen vaimo, Heliumpallo, 4ever Young ja Mummola kaikuivat värivaloissa, huomasin pyyhkiväni kyyneleitä silmäkulmistani. Niihin biiseihin on vuosien varrella kätkeytynyt suunnattomasti elämää, ne ovat soineet, vaikka musiikki värivalojen loisteessa hiljeni yksitoista vuotta sitten, ne ovat soineet vuodesta toiseen ja sinä kauniina iltana ne sulkivat minut turvalliseen syliinsä ja saivat tuntemaan kuin olisin palannut kotiin.

Niin, aivan kuin olisin palannut kotiin, siltä minusta tuntui sinä marraskuisena iltana uskomattoman rakkaiden biisien kaikuessa yleisömeren ylitse, kuin olisin palannut kotiin oltuani vuosia eksyksissä. Sinä iltana PMMP oli tuttu ja turvallinen, mutta samanaikaisesti myös uusi ja mahdollisesti vielä uskomattomampi kuin mitä se oli yksitoista vuotta sitten ollut, sinä marraskuisena iltana yhtye oli täynnä uutta energiaa, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani. Yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä livenä, sitä PMMP oli silloin yksitoista vuotta sitten ja sitä se oli myös sinä iltana rakkaiden biisien, kuten Kovemmat kädet, Päiväkoti, Maria Magdalena, Pariterapiaa ja Päät soittaa kaikuessa loppuunmyydyllä areenalla ja yleisömeren syttyessä liekkeihin musiikin vyöryessä sen ylitse. Hetkittäin yleisömeri täyttyi tuhansista valoista, kuten sanojen sisällä on, sinussa vesi raskas rannaton, se tahdotonta, liikuttelee, kuin vuorovesi nousee tai laskee, vie onnetonta murtaessa minut pieniin palasiin ja syttyi sitten taas liekkeihin, kun ennen encorea kuultiin Tytöt ja Matoja. Valtameren kokoisia tunteita ja ihan äärettömän rakasta musiikkia, niitä se marraskuinen ilta oli täynnä ja kun illan viimeinen biisi Rusketusraidat sai myös istumakatsomon nousemaan ylös minä hymyilin itsekseni, kuinka ei voi koskaan tulla toista PMMP:tä.

Ajaessani puolenyön aikaan Tampereelta kohti Jyväskylää olin väsynyt, mutta niin äärimmäisen onnellinen, etten osannut lopettaa hymyilemistä edes joutuessani hetkittäin pysähtymään keskelle pimeyttä pitääkseni itseni hereillä, huonosti nukutut yöt tuntuivat enemmän kuin minä olisin osannut ajatellakaan. Seistessäni kerta toisensa jälkeen keskellä pimeyttä auton ajovalojen luodessa valokeilan keskelle pimeyttä mietin, kuinka ajaisin sen matkan tuhat kertaa uudestaan vain päästäkseni kokemaan jotain sellaista, mitä olin onnekseni saanut sinä iltana kokea. Ajaisin koska tahansa, mutta jos se oli tällä kertaa todella viimeinen kerta, kun sain todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa, se oli ollut jotain sellaista, mistä minä kertoisin varmasti vielä vuosikymmenten päästä, kertoisin, ettei koskaan tullut mitään samanlaista, ei tullut koskaan toista PMMP:tä.

 

 

 VON HERTZEN BROTHERS @ LUTAKKO 22 11 2024      

Von Hertzen Brothers on ehdottomasti yksi merkittävimmistä yhtyeistä minun elämässäni, yksi niistä yhtyeistä, joiden musiikki on kulkenut rinnallani aina vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. Vuosien mittaan olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa lukuisia kertoja ja kun yhtenä kylmänä marraskuisena iltana kävelin Kuokkalan sillan ylitse Lutakkoon yhtyeen keikalle unohduin hetkeksi miettimään kaikkia niitä hetkiä, jotka olen vuosien saatossa saanut viettää yhtyeen keikoilla värivalojen loisteessa. Ne hetket ovat olleet minulle korvaamattoman tärkeitä, niinä hetkinä musiikki on tuntunut selkärankani jokaisessa nikamassa ja niin se tuntui myös sinä marraskuisena iltana, kun nostin käteni ilmaan rakkaan musiikin viedessä minut mukanaan.

Yhtye julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa In Murmuration lokakuun viimeisenä perjantaina ja kuten yhtyeen jokaisen albumin kohdalla, olin äärettömän onnellinen päästessäni kuulemaan uuden albumin biisejä värivalojen loisteessa. Olin rakastunut siihen yhdeksänteen albumiin jo sen soidessa kuulokkeissani marraskuun pimeyteen verhoutuneina iltoina, mutta sinä iltana värivalojen loisteessa rakastuin siihen entistä palavammin. Tietenkin rakastuin, hymyilin itsekseni yleisön keskellä musiikin pitäessä minua tiukasti otteessaan ja mietin, kuinka en turhaan ole palannut värivalojen loisteeseen kerta toisensa jälkeen. Von Hertzen Brothers on nimittäin livenä ilmiömäinen ja sitä se oli sinä marraskuisena iltanakin, niin uskomaton, että aion palata värivalojen loisteessa myös tulevaisuudessa, hukkumaan musiikkiin ja rakastumaan kerta toisensa jälkeen aina vähän palavammin.

 

 

     EMMA & MATILDA @ LUTAKKO 28 11 2024

 

Neljäs ja samalla vuoden viimeinen taianomainen ilta värivalojen loisteessa oli verhottu kauniisiin sanoihin ja lempeään, syvällä sielussa tuntuvaan musiikkiin. Sinä marraskuisena iltana Lutakko tuntui vähän samalta kuin Tavastia tuntui vuosia sitten, tavallaan kuin olohuoneelta ja musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani oloni tuntui turvalliselta, kuin olisin palannut kotiin pitkän matkan jälkeen. Hetken aikaa ei ollut olemassa mitään muuta, ei tarvinnut olla mitään muuta, musiikki keinutti lempeässä sylissään ja tunsin, kuinka jossain syvällä rintalastani alla asui rauha, sellainen valtameren kokoinen rauha, joka sai rauhattoman sydämeni muuttamaa rytmiään.

Emma & Matilda on jotain sellaista, mitä juuri sinä marraskuisena iltana tarvitsin, kaunista ja lempeää, syvällä sielussa asti tuntuvaa. Kävellessäni kotiin myöhemmin sinä iltana jäin pieneksi hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja kaupungin valoja, hengitin syvään ja hymyilin itsekseni, kuinka hetkittäin sellaista tarvitsee tavallaan enemmän kuin mitään, syvällä sielussa tuntuvaa musiikkia ja valtameren kokoista rauhaa.

 

PIENEN AARTEEMME ENSIMMÄINEN JOULUAATTO

 

Jouluaattoaamuna heräsin suloiseen tuhinaan, kun pieni aarteemme oli herännyt ennen minua ja kömpinyt ihan minun viereeni, siinä hän katseli minua syvälle silmiin ja hymyili, meidän ikioma aarteemme. Oli ensimmäinen jouluaatto, jonka me vietimme rakkaassa kodissamme, ensimmäinen jouluaatto, jonka vietimme jossain muualla kuin pikkukaupungin rauhassa, mutta ennen kaikkea oli pienen aarteemme ensimmäinen jouluaatto. Ikkunalasin takana oli vielä pimeää, kun ihmettelimme yhdessä jouluaattoaamun rauhallisuutta keittiössä, riisipuuro kiehui liedellä ja taustalla soi kaikista rakkaimpia joululauluja, niitä, jotka tahtoisin myös pienen aartemme muistavan lapsuusvuosiltaan. Muistavan niin, että ne toisivat aina mukanaan sen lämpimän lapsuuden joulujen tunteen.

Myöhemmin samana aamuna istuimme olohuoneessa, television ruudulla joulupukki vastasi lasten puheluihin ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän erityinen aamu se oli minulle, aamu, josta olin haaveillut vuosia, haaveillut saavani viettää jouluaaton oman pienen aarteemme kanssa. Tuntui epätodelliselta, että se oli viimeinkin totta, mietin katsellessani pienen aarteemme ihmettelevän joulupukin sijaan jouluvaloja samalla, kun söin riisipuuroa, joka maistui ihan lapsuusvuosieni jouluilta. Ikkunalasin takana pimeys oli vaihtunut valonsäteisiin ja kun omiin jouluperinteisiini jo vuosien ajan kuulunut Lumiukko päättyi televisiossa, lähdin hetkeksi pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme nauttimaan lumisista maisemista, hengittämään keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa.

 

 

Iltapäivällä söimme yhdessä sen maailman rakkaimman kanssa ja auringonlaskun jälkeen kävimme koko pienen perheemme voimin kävelemässä pitkin lumisia katuja, kaikkialla oli aivan hiljaista ja tuntui kuin koko kaupunki olisi hiljentynyt jouluaaton viettoon. Pieni aarteemme nukkui vaunuissaan ja heräsi vasta myöhemmin kotona, jonka turvallisessa hämärässä vietimme jouluaattoiltamme, sen meidän kaikkien ensimmäisen yhteisen. Pienen aarteemme ihmetellessä joululahjojaan olohuoneen matolla ja joulumusiikin täyttäessä tämän rakkaan kotimme nurkkia mietin hetken itsekseni, kuinka ihmeellistä on alkaa luoda oman perheemme jouluperinteitä, niitä, jotka ovat ihan kokonaan meidän omiamme. Ensimmäinen yhteinen jouluaattoomme, pienen aarteemme ensimmäinen jouluaatto, hymyilin nukahtaessani aattoillan päätteeksi pienen aarteemme viereen ja kuunnellessani, kuinka aivan hetkeä myöhemmin pieni karvakuono ja se maailman rakkain ihminen tulivat viereemme nukkumaan.