VOI SAVONLINNA, KUINKA OLINKAAN SINUA KAIVANNUT

 

Sadepisarat juoksevat pitkin tuulilasia matkalla pikkukaupunkiin, mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olen ajanut saman matkan kahdestaan Valon kanssa ja sitä, kuinka niinä hetkinä en ole uskaltanut edes haaveilla siitä, että jonain päivänä matkassamme olisi myös pieni ihminen. On lokakuun viimeinen päivä, me olemme ensimmäistä kertaa kolmistaan matkalla kohti pikkukaupungin rauhaa ja kuunnellessani pienen ihmisen tuhisevan unissaan takapenkillä omassa turvaistuimessaan hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä matkasta.

 

Vähän ennen Juvaa pieni ihminen herää ja katselee ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, minä luulen, että hän rakastaa autossa nukkumista yhtä suuresti kuin minä rakastin lapsuusvuosinani. Pysähdymme hetkeksi ihmettelemään huoltoaseman iltapäivää, pieni ihminen kävelee muutaman askeleen edelläni liukuovista sisään ja minä naurahdan itsekseni, kuinka ihmeellinen hän on. Katselemme hetken ihmisiä, jotka ovat matkalla jonnekin ja jatkamme sitten meidän matkaamme kohti pikkukaupunkia, ei ole enää pitkä matka, minä sanon jatkaessani liikenneympyrästä kohti Savonlinnaa.

 

Seuraavana aamuna kävelemme rantaan katselemaan, kuinka paljon vesi on laskenut ja minä uppoan nilkkojani myöten pehmeään järvenpohjaan, äitini nauraa ja niin nauran minäkin, juuri tällainen minä olen. Iltapäivällä ajamme äitini ja pienen ihmisen kanssa keskustaan tapaamaan isoäitiäni ja äitini kummitätiä, niitä sukumme vanhimpia ihmisiä, syömme kylmäsavulohipiirakkaa ja juustokakkua isoäitini keittiössä ja kerron, kuinka tänä vuonna tahtoisin ostaa ensimmäistä kertaa aidon joulukuusen, sillä se tuo joulun turvallisen tuoksun kotiin.

 

     Isoäitini mielestä olen hassu, ehkä vähän olenkin.

 

Hassu, naurahdan itsekseni ajaessani marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä, kuunnellessani musiikkia vähän liian kovalla ja pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan maisemia, niitä kaikista tutuimpia ja rakkaimpia. Niin, ehkä sekin on vähän hassua, mutta minä olin haaveillut kauan pääseväni tekemään niin, ajamaan aivan itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä aamun ensimmäisinä valoisina tunteina.

 

 

Pysähdyn ihan hetkeksi katselemaan vanhaa rautatiesiltaa ja nojaan autoon unohtuessani muistelemaan, kuinka yksitoista vuotta sitten pyöräilimme ystävieni kanssa yhtenä heinäkuisena aamuyönä pitkin siltaa ja kiipesimme sillan toisella puolella sijainneen vanhan autiotalon rikkinäisestä ikkunasta sisään. Autiotalo purettiin vuotta myöhemmin, mutta sen aamuöisen seikkailun autiotalon huoneissa minä tulen muistamaan ikuisesti, se oli yksi elämäni parhaimmista kesistä, ihmeellinen ja täynnä uskomattoman onnellisia iltoja pikkukaupungin rauhassa.

 

Pysäköin auton metsän laitaan, vaihdan tennarit kumisaappaisiin ja kävelen sitten metsäpolkua pitkin kalliolle katselemaan edessäni avautuvaa valtavan rakasta maisemaa. 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen rauhallisena aloillaan ja katsellessani sitä havupuiden takaa se näyttää hetken aivan satulinnalta torneineen, on ihmeellisen kaunis marraskuinen aamu ja istuessani viileällä kalliolla minä hengitän keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, kuuntelen, kuinka hiljaisuus kuiskailee puiden oksilla. Voi rakas Savonlinna, kuinka olin sinua kaivannut.

 

TÄMÄN SYKSYN TAHDON MUISTAA IKUISESTI

 

Tämän syksyn tahdon muistaa ikuisesti, mietin yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni koiran kanssa pitkin syksyisiä katuja ja kerätessäni mukaani maahan pudonneita lehtiä, oranssin ja keltaisen lukemattomiin sävyihin verhoutuneita. Tämä syksy on ollut erityinen, pienen ihmisen elämän toinen, mutta samalla ensimmäinen, jona hän on osannut ihmetellä tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä ja syyssateiden jälkeensä jättämiä vesilammikoita.  

 

 

   Kotona laitoimme keltaiset ja oranssit lehdet paksun kirjan väliin, 

    sen, joka kertoo tästä kaupungista kadonneista rakennuksista. 

 

Olen tehnyt niin aiemmin kahtena syksynä, sinä, jolloin olimme juuri saaneet tietää kasvattavani sisälläni uutta elämää ja sinä, jona kuljin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen ihmisen nukkuessa vaunuissaan. Pieni ihminen nappasi oranssin vaahteranlehden kirjan välistä pieniin käsiinsä ja katsoi minua virne kasvoillaan, en tiedä, tuleeko hän muistamaan tätä syksyä, mutta minä en varmasti unohda näitä erityisiä hetkiä koskaan.

 

 

Iltapäivällä pari tuntia ennen auringonlaskua ajoimme Laajavuoreen, kiipesimme kaikki yhdessä Laajavuoren huipulle katselemaan edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja tätä kovin rakasta kaupunkia, joka tuntuu vuosi toisensa jälkeen aina vähän enemmän kodilta. Sinä iltapäivänä kaupunki näytti kauniimmalta kuin aikoihin, maisema oli verhoutunut kauneimpiin väreihinsä ja katsellessani pienen ihmisen juoksevan virne kasvoillaan Laajavuoren huipulla hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina hetkinä en voisi olla onnellisempi siitä, 

 

    mitä minulla on, siitä, mitä meillä neljällä on.         

Pieni ihminen pysähtyi katselemaan koiran leikkivän hänen isänsä kanssa, siinä hetkessä oli kaikki, en osannut kaivata mitään muuta. Juuri sellaiset hetket minä tahtoisin muistaa ikuisesti, tallettaa paksujen kirjojen väliin ja palata niihin vuosien päästä, hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellisia olimme.

 

OLEN KAIVANNUT SINNE ENEMMÄN KUIN AIKOIHIN

 

Meillä oli vuosien ajan tapana matkustaa syksyisin viikoksi mökille, aina kauneimman ruskan aikaan, ja kaipuu sinne on tuntunut tänä syksynä kipuna jossain syvällä sielussani, 

 

   kaipuu metsien keskelle ja hiljaiselle kylätielle.

 

 

 Olen kaivannut pieni hetkiä, pieniä asioita.    

 

Olen kaivannut kävelyitä hiljaisella kylätiellä, istumista takkatulen ääressä, puulämmitteisen saunan lempeitä löylyjä ja nukahtamista tuvan turvalliseen lämpöön, kun ikkunalasin takana pimeys on syvempää kuin koskaan kaupungissa. Heräämistä ilman kiirettä mihinkään, laiturilla istumista pitkässä yöpaidassa ja kumisaappaissa ja kauniiden sanojen kirjoittamista mökin kuistilla, kun ilma on vielä niin viileää, että se pistelee sormenpäitä.

 

Kävelyitä läheisellä pellolla iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja sitä, miltä musiikki kuulostaa iltamyöhään mökin kuistilla taivaan täyttyessä lukemattomista tähdistä, olen kaivannut kaikkia niitä pieniä hetkiä ja asioita, otsalampun valossa yhdessä käveltyjä iltalenkkejä ja sitä, kuinka kaappikello löi rauhallisesti aikaa eteenpäin.

 

 

Enemmän kuin mitään, olen tahtonut näyttää sen kaiken pienelle ihmiselle, olen tahtonut näyttää mökin pihassa kasvavat korkeat koivut, laiturilta avautuvan uskomattoman maiseman ja takkatulen tanssin illan hämärtyessä ikkunalasin takana. Olen tahtonut enemmän kuin mitään ja vaikka tiedän, etten minä voi koskaan tehdä niin, olen haaveillut siitä, että olisimme saaneet joskus nukahtaa pienen ihmisen kanssa sen rakkaan mökin lämpöön hiljaisena syysiltana sadepisaroiden juostessa pitkin ikkunalasia.

 

    Aivan kuten minäkin nukahdin lapsuusvuosinani.