ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MINÄ KAIPASIN METSIÄ

 

En edes muista milloin viimeksi kuljimme täällä, kuiskasin varovaisesti ääneen kulkiessani yhtenä lokakuisena iltapäivänä pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan pitkin metsäpolkuja, en muistanut, olivatko lehtipuiden silmut silloin jo avautuneet vai oliko kesä vielä kaukainen häivähdys. Sen tiesin kuitenkin varmaksi, että pienen aarteemme syntymän jälkeen en ollut käynyt kertaakaan metsässä ja sinä lokakuisena iltapäivänä se sai minut havahtumaan siihen, kuinka olin kuin huomaamattani kaivannut metsiä, tuulen huminaa puiden latvoissa ja sitä suunnatonta rauhaa, joka tuntui sinä iltapäivänä rintalastani alla kulkiessani korkeiden mäntyjen varjossa.

Muistelin sitä, kuinka kaksitoista vuotta sitten muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin viimein, kuinka äärettömästi metsät merkitsevät minulle. Ehkä niitä oli tavallaan pitänyt vähän itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt kaikki lapsuuteni kesät metsien varjoissa, mutta muutettuani Helsinkiin metsät olivat lopulta ensimmäinen asia, jota aloin kaivata kotikaupungistani. Aloin kaivata suunnattomasti, vaikka rakastin kulkea myös Helsingin katuja ja jäädä hetkittäin kuuntelemaan, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, rakastin matkustaa tuntemattomiin kaupunginosiin kamerani kanssa ja istua iltaisin pienen kotini parvekkeella, katsella lentokoneita tummansinisellä taivaalla ja juoda lämmintä teetä pitääkseni itseni lämpimänä talven lähestyessä.

 

 

Metsä oli verhoutunut aivan äärettömän kauniiseen ruskaan ja iltapäivän viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa lämpimin sävyin, minä hengitin keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa ja katselin, kuinka pieni karvakuono kulki edelläni. Sinä lokakuisena iltapäivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kaikessa rauhassa pitkin tuttuja metsäpolkuja ja ihmettelimme ruskan uskomattomia värejä, kuuntelimme hetkittäin voimistuvan tuulen huminaa puiden latvoissa. Minä en tahdo enää koskaan olla näin kauan poissa täältä, mietin ääneen ja pieni karvakuono katsoi minua syvälle silmiin, niin, ehkä silläkin oli ollut ikävä niitä hetkiä metsän hiljaisuudessa.

 

TÄMÄN SYKSYN TULEN MUISTAMAAN IKUISESTI

 

Yhtenä lokakuun viileänä aamuna istuin olohuoneen sohvalla ennen auringonnousua, pieni aarteemme oli hetkeä aiemmin nukahtanut lämpimään syliini ja minä katselin, kuinka ikkunalasin takana vastarannalla sataman valot loistivat kirkkaina tummansinisen taivaan alla. Vielä kaksi kokonaista tuntia auringonnousuun, mietin itsekseni ja suljin hetkeksi silmäni, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan hämärässä kodissamme ja hengitin syvään, sellaisina hetkinä tuntuu tavallaan kuin koko kaupunki ikkunalasin takana vielä nukkuisi, vastapäisten talojen ikkunoissa ei näy vielä valoja ja liikenteen äänet eivät kantaudu edes vaimeasti hiljaiseen kotiimme. Pieni karvakuonomme venytteli unisena makuuhuoneen ovella ja käveli sitten luokseni, katseli minua pienen hetken silmiin ja asettui sitten sohvapöydän alle nukkumaan, eikä mennyt kauaa ennen kuin se alkoi nähdä unta, haukahteli unissaan.

Auringonnousun aikaan kaupunki oli jo herännyt uuteen lokakuiseen aamuun kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja ja miettiessäni ääneen, kuinka tänä syksynä olen ehtinyt nauttia ruskan väreistä enemmän kuin minä olen ehtinyt moneen vuoteen. Pieni aarteemme katseli minua vaunuistaan ja hymyili kertoessani, kuinka aina tähän aikaan vuodesta maisema verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkän talven saapumista ja kuinka se on vuosi toisensa jälkeen yhtä ihmeellistä. Ohittaessamme vanhan hirsitalon pysähdyin hetkeksi ihmettelemään ruskaan verhoutunutta maisemaa ja nostin pienen aarteemme vaunuistaan syliini, katselimme hirsitaloa ympäröivän seiväsaidan vieressä kasvavia korkeita koivuja, joiden keltaiset lehdet tanssivat voimistuvassa syystuulessa, oli kuin ne olisivat tanssineet meille.

 

 

Olen valtavan onnellinen siitä, että tänä syksynä olen ehtinyt nauttia ruskan uskomattoman kauniista väreistä enemmän kuin vuosiin, mietin laskiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme takaisin omiin vaunuihinsa ja vielä onnellisempi siitä, että olen saanut nauttia niistä pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa. En olisi vuosia sitten osannut kuvitellakaan tällaista syksyä, näin ihmeellistä ja kaunista, minä mietin katsellessani pienen aarteemme sulkevan silmänsä ja pienen karvakuonon kävelevän rauhallisesti vaunujen vieressä, tämän syksyn minä tulisin muistamaan ikuisesti, tulisin muistamaan ne aikaiset aamut ja ruskan äärettömän kauniit värit, sen valtameren kokoisen onnellisuuden, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessäni kotiin.

 

YHTENÄ LOKAKUISENA ILTAPÄIVÄNÄ VAAJAKOSKELLA

 

Viimeisimmän neljän kuukauden aikana olen kulkenut ympäri tätä kaupunkia luultavasti enemmän kuin koskaan aiemmin ja kun yhtenä päivänä ajoin pienen aarteemme kanssa kahdestaan Vaajakoskelle ihmettelemään ruskan kauniita värejä unohduin ihan hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka muutama kuukausi sitten minusta tuntui pelottavalta lähteä ensimmäistä kertaa johonkin autolla kahdestaan pienen aarteemme kanssa. Sen ensimmäisen kerran jälkeen olen kuitenkin lähtenyt lähes päivittäin johonkin, pakannut lastenvaunujen rungon takakonttiin ja katsellut sitten peilistä, kuinka pieni aarteemme matkustaa takapenkillä tyytyväisenä turvakaukalossaan.

Pysäköidessäni sinä lokakuisena päivänä auton S-marketin parkkipaikalle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että päätin muutama vuosi sitten kohdata pelkoni ja opetella viimein ajamaan autoa. Silloin muutama vuosi sitten en olisi uskonut, kuinka valtava vaikutus sillä päätöksellä olisi nyt pienen aarteemme vauvavuonna, mietin vielä nostaessani turvakaukalon kiinni lastenvaunujen runkoon ja jatkaessani matkaa kävellen. Maisema oli verhoutunut ruskan äärettömän kauniisiin väreihin, pieni aarteemme nukahti turvakaukaloonsa ja käveltyäni hetken minä pysähdyin istumaan puistonpenkille, katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, sitä vastarannalla seisovaa vanhaa vesivoimalaitosta, joka on mielestäni yksi tämän kaupungin kauneimmista rakennuksista.

Pieni aarteemme nukkui sinä lokakuisena iltapäivänä yhdet päiväunistaan Vaajavirran puiston rauhassa minun katsellessani ruskaan verhoutunutta maisemaa ja unohtuessani miettimään itsekseni, kuinka minä en olisi vuosi sitten tavallaan osannut kuvitellakaan sellaista hetkeä. En olisi osannut kuvitella istuvani juuri siinä puistossa katselemassa sitä maisemaa, vanhaa vesivoimalaitoista ja tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä pienen aarteemme nukkuessa päiväuniaan, enkä olisi osannut kuvitella sitäkään, kuinka valtavan onnellinen minä olisin siitä, että uskaltaisin kulkea pienen aarteemme kanssa kahdestaan ympäri tätä ruskaan verhoutunutta kaupunkia.