YHTENÄ LOKAKUISENA ILTAPÄIVÄNÄ VAAJAKOSKELLA

 

Viimeisimmän neljän kuukauden aikana olen kulkenut ympäri tätä kaupunkia luultavasti enemmän kuin koskaan aiemmin ja kun yhtenä päivänä ajoin pienen aarteemme kanssa kahdestaan Vaajakoskelle ihmettelemään ruskan kauniita värejä unohduin ihan hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka muutama kuukausi sitten minusta tuntui pelottavalta lähteä ensimmäistä kertaa johonkin autolla kahdestaan pienen aarteemme kanssa. Sen ensimmäisen kerran jälkeen olen kuitenkin lähtenyt lähes päivittäin johonkin, pakannut lastenvaunujen rungon takakonttiin ja katsellut sitten peilistä, kuinka pieni aarteemme matkustaa takapenkillä tyytyväisenä turvakaukalossaan.

Pysäköidessäni sinä lokakuisena päivänä auton S-marketin parkkipaikalle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että päätin muutama vuosi sitten kohdata pelkoni ja opetella viimein ajamaan autoa. Silloin muutama vuosi sitten en olisi uskonut, kuinka valtava vaikutus sillä päätöksellä olisi nyt pienen aarteemme vauvavuonna, mietin vielä nostaessani turvakaukalon kiinni lastenvaunujen runkoon ja jatkaessani matkaa kävellen. Maisema oli verhoutunut ruskan äärettömän kauniisiin väreihin, pieni aarteemme nukahti turvakaukaloonsa ja käveltyäni hetken minä pysähdyin istumaan puistonpenkille, katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, sitä vastarannalla seisovaa vanhaa vesivoimalaitosta, joka on mielestäni yksi tämän kaupungin kauneimmista rakennuksista.

Pieni aarteemme nukkui sinä lokakuisena iltapäivänä yhdet päiväunistaan Vaajavirran puiston rauhassa minun katsellessani ruskaan verhoutunutta maisemaa ja unohtuessani miettimään itsekseni, kuinka minä en olisi vuosi sitten tavallaan osannut kuvitellakaan sellaista hetkeä. En olisi osannut kuvitella istuvani juuri siinä puistossa katselemassa sitä maisemaa, vanhaa vesivoimalaitoista ja tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä pienen aarteemme nukkuessa päiväuniaan, enkä olisi osannut kuvitella sitäkään, kuinka valtavan onnellinen minä olisin siitä, että uskaltaisin kulkea pienen aarteemme kanssa kahdestaan ympäri tätä ruskaan verhoutunutta kaupunkia.

 

IHANINTA JA HAASTAVINTA MITÄ TULEN KOSKAAN KOKEMAAN

 

Meidän pieni aarteemme on ensi viikolla neljän kuukauden ikäinen, havahduin ajattelemaan yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, kuten meillä on ollut tapana kävellä jokaisena aamuna. Neljä kokonaista kuukautta, niin kauan minä olen saanut ihmetellä pienen aarteemme kasvua ja kehitystä, mutta sen lisäksi myös omaa kasvuani äitinä. Kuvittelin ennen pienen aarteemme syntymää tietäväni jotain äitiydestä tai siitä, millainen äiti minusta tulisi, mutta olen näiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana saanut useasti todeta, kuinka minulla ei ole oikeasti ollut aavistustakaan siitä, millaista olisi olla äiti tai millainen äiti juuri minusta tulisi, minä en ollut tiennyt yksinkertaisesti mitään.

 

Kun pieni aarteemme syntyi kesäkuun puolivälissä, tavallaan myös minä synnyin uudelleen, minusta tuli pienen aarteemme äiti, kuin kokonaan uusi ihminen. Muistan edelleen, kuinka sinä ensimmäisenä aamuna synnytyksen jälkeen katselin vieressäni nukkuvaa vain yhdeksän tunnin ikäistä pientä ihmistä ja ihmettelin itsekseni, kuinka ennen pienen aarteemme syntymää en ollut tiennyt mitään siitä, kuinka äärettömästi voi rakastaa. Ihmettelen sitä valtameren kokoista rakkautta yhä edelleen, mutta myös sitä, kuinka näiden neljän kuukauden aikana olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa ja lempeyttä, jota en olisi tavallaan koskaan uskonut itsestäni löytäväni. En tiedä, tulenko koskaan täysin ymmärtämään sitä valtameren kokoista rakkautta tai olemaan äitinä ihan valmis, mutta näiden kuukausien aikana olen kasvanut äitinä suunnattomasti ja kerta toisensa jälkeen katsellessani pientä aarrettamme silmiin olen ollut kiitollinen siitä, että juuri hän teki minusta äidin kesäkuun puolivälissä.

 

 

Olen ihan uskomattoman kiitollinen siitä, että saan olla pienen aarteemme äiti, mietin yhtenä aikaisena aamuna ihmetellessämme pienen karvakuonomme kanssa ruskan sävyihin verhoutunutta maisemaa ja pienen aarteemme nukkuessa omissa vaunuissaan. Hän oli nukahtanut vain hetkeä aiemmin vaunuihinsa ikuistaessani ensimmäistä yhteistä syksyämme valokuviin ja aina hetkittäin minun oli vain ihmeteltävä hänen pieniä kasvojaan lokakuun varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini ja aamun ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni. Se on epäilemättä ihaninta ja haastavinta, mitä tulen koskaan elämäni aikana kokemaan, äitiys nimittäin, unohduin miettimään itsekseni keltaisten lehtien tanssiessa tuulessa ja pienen karvakuonon haistellessa syysilmaa, aivan epäilemättä ihaninta ja haastavinta, hymyilin vielä itsekseni matkalla kotiin, on maailman parasta olla äiti.

 

LOKAKUU ON MINULLE KUIN VANHA YSTÄVÄ

 

Lokakuun ensimmäisenä aamuna syksy tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessäni auringonnousun aikaan pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin omenatarhojen välissä kulkevaa hiekkatietä, yöllä oli ollut pakkasta ja kylmyys tuntui pistelevänä sormenpäissäni pysähtyessämme hetkeksi katselemaan edessämme avautuvaa ruskan väreihin verhoutunutta maisemaa. Pieni aarre oli nukahtanut vain hetkeä aiemmin ja nukkui rauhallista untaan vaunujensa lämmössä meidän katsellessamme pienen karvakuonon kanssa, kuinka lokakuun ensimmäisen aamun kirkkaat auringonsäteet siivilöityivät puiden lomasta maalaten maiseman lämpimin sävyin.

Niin kauan kuin muistan, lokakuu on ollut minulle vuoden rakkainta aikaa ja tänäkin vuonna lokakuu on minulle erityinen, jotenkin aivan erityisen rakas kuukausi. Minulle lokakuu on tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa aina luokseni tuoden mukanaan syvän rauhan, minä mietin jatkaessamme matkaamme seiväsaidan ympäröimän vanhan hirsitalon ohitse, kuin vanha ystävä, joka saa minut rauhoittumaan aina vuosi toisensa jälkeen niin, että se tuntuu jokaisessa hengenvedossani. Kävellessämme lopulta kotiin kaupunki oli herännyt kunnolla lokakuun ensimmäiseen aamuun, ihmiset olivat matkalla töihinsä ja liikenneympyrästä suurin osa jatkoi matkaansa kohti keskustaa, me jatkoimme matkaamme eri suuntaan, palasimme kotiin vietettyämme kauniin aamun ulkona.

 

 

Oli ollut aivan järjettömän kaunis aamu, mietin ääneen päästessämme kotiin ja katsellessani pienen aarteemme heräävän vaunuissaan, hänen elämänsä ensimmäinen lokakuun aamu. Kun vuoden päästä ihmettelemme yhdessä lokakuun ensimmäistä aamua, tämä hänen elämänsä ensimmäinen lokakuun aamu palaa ihan epäilemättä minun mieleeni lämpimänä muistona, erityinen aamu ja niin uskomattoman erityinen lokakuu, hänen ensimmäisensä.